skip to Main Content

OMAISHOITAJA JA LÄHEINEN SAIRAALASSA

Juhlapuheissa lehtien palstoilla ja omaishoitajan kohdatessa korostetaan miten arvokasta työtä omainen tekee hoitaessaan läheistään. Kun omainen on hoitajalle rakas ei se ole ollenkaan raskasta. Omaishoitajan suurin voimavara on se, kun näkee läheisensä onnellisena omassa kodissa.

Olin mieheni omaishoitaja yli seitsemän vuotta. Hän oli täysin liikuntakyvytön. Diabeteksen vuoksi oikea jalka oli amputoitu. Astma ja kolme aivoinfarktia, mutta järki toimi. Keskustelimme pitkät tovit. Infarktin vuoksi hänen syöminen oli järjestettävä niin, että se oli helppo niellä ja että se oli tuttu maku ja myös vaihtoehtoja piti olla. Hänellä lääkitys oli kohdallaan. Hapen puutetta ei kotona ollut, astmalääkkeet toimivat hyvin.

Eräänä iltana hän taas kiitti minua ja sanoi ”Olen niin onnellinen, kun saan olla sinun kanssa kotona. Kiitos, kun jaksat hoitaa minua, ethän vie minua koskaan sairaalaan kuolemaan.” Sanoin ei tule mieleenkään, minä rakastan sinua, haluan hoitaa sinut loppuun asti kotona.

Meillä oli kotona kaikki apu, hoitovuode, nosturi, sähköavusteinen pyörätuoli, kaupungin kotihoito kävi kaksi kertaa päivässä. Joka päivä sään salliessa tehtiin tunnin ulkoilu. Meillä oli turvallista olla, sillä tyttären perhe asui samassa talossa. Tukijoukkoja oli, pieni tyttären poika toi virikkeitä ukille ja mummolle. Kipuja hänellä ei juurikaan ollut. Hän nukkui ilman unilääkkeitä pitkät yöunet.

Omaishoitajana koin tehtäväni helpoksi, kun hän oli niin kiltti ja tyytyväinen. Enhän unohda koskaan niitä aikoja, kun hän oli työkuntoinen. Hän oli huomaavainen perheen isä. Yhdessä tehtiin töitä. Matkustelimme ja tavattiin ystäviä.

Omaishoitajan arvostus loppuu siihen, kun läheinen viedään sairaalaan. Sairaanhoitaja vaan sanoi, että pitää mennä päivystykseen, sieltä vietiin osastolle. Omaishoitajalle kerrottiin, että on munuaistulehdus. Luotin siihen, että hän pääsee kotiin, kun suonensisäinen lääkitys on ohi. Seuraavana aamuna kuulin, että ei tulehdusta, ei kuumetta, tiputus lopetettu. Pyysin antakaa tulla kotiin. Oli jyrkkä ei. Hän oli huutanut yöllä ja siksi joutuivat antamaan unilääkkeitä. Menin hänen luo, hän oli kauhuissaan. ”Voi äiti vie minut kotiin, tee vaikka mitä, minä huusin että viekää kotiin ja huusin sinua, minä kuolen tänne.” Täällä talossa ei sääliä tunneta. Pyysin niin paljon antakaa hänen tulla kotiin.

Tiesin sen, että hän ei syö sairaalan ruokia ja kun hänet pitää syöttää, ei siellä sellaista tehdä, kun se on niin hidasta. Nyt alkoi omaishoitajan suru, se olisi poistettu neljällä sanalla: nyt hän tulee kotiin. Tiesin, että diabeetikon ruokailuista ei saa laistaa, astma pahenee mielipahasta ja pelosta, että joutuu kuolemaan täällä.

Viikon kesti kunnes soitin ties miten monennen kerran. Sanoin lääkärille antakaa tulla kotiin. Hän sanoi, että miehelle on laitettu happiviikset ja hänet siirretään terveyskeskuksen vuodeosastolle. Sanoin en hyväksy sitä, hänet on päästettävä kotiin. Sain vastauksen tästä asiasta ei keskustella, minä määrään, et sinä ja piste. Kuin puukon isku omaishoitajan sydämeen. Tuli suuri itku, tuntui että omaishoitajana on kuin märkä rätti, sille voi sanoa suorat sanat. Minua ei otettu huomioon missään kohdin vaikka olisin ollut heidän apunaan.

Menin terveyskeskuksen vuodeosastolle. Mieleni oli massa, mutta sain nähdän oman rakkaani. Ei hänellä sillä hetkellä ollut happiviiksiä eikä ahdistanut. Kotiintulo oli molemmille pääasia. Lupasin kysyä sitä hoitajilta. Koronan takia vierailu oli vain 15 minuuttia, se aika meni liian nopeasti. Painoimme suukon, mutta emme kumpikaan voineet arvata, että se oli viimeinen.

Tuli sunnuntai aamu klo 9:15 soi puhelin. Vuodeosastolta soitettiin, jos haluatte nähdä miehenne elossa, tulkaa heti. Sain kyydin välittömästi. Soi puhelin, nyt hän jo kuoli.

Tuli koko viikosta niin paha mieli, että itkukin oli suuttumista miksi hän ei saanut kuolla kotona kuten vainajan toive oli. Häntä ei olisi saanut lähettää päivystykseen, kun ei ollut kipuja eikä kuumetta. Oliko edes munuaistulehdus, kun muutamassa tunnissa oli pois. Ja miksi ei seuraavana päivänä laskettu kotiin, kun kysyin. Miksi ei ollut edes saattohoitoa, niin sanottiin ettei ollut sen tarpeessa.

Mitä omaishoitajalle tämän jälkeen? Sairastuin fyysisesti ja henkisesti vaikka olin perusterve. Tunsin suurta tarvetta vaikuttaa siihen, ettei kukaan omaishoitaja joutuisi kokemaan tällaista. Halusin sairaalasta mieheni sairaskertomukset ja olin yhteydessä potilasasiamieheen. Teimme muistutuksen sairaalaan sekä kaupungille, siellä vaan oltiin keskenään yhtä pataa. He eivät tehneet mitään väärin. Tunsin kärsineeni vääryyttä, kukaan ei puolustanut vaikka minun rakkaastani oli kyse. Sairaalan lääkäri kirjoitti hienosti ”Lohjan sairaalan kirurgisella osastolla pyritään hoitamaan potilasta yhteisymmärryksessä sekä potilaan että omaisten kanssa potilaan ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta kunnioittaen.” Tämä ei pienimmässä määrin toteutunut kohdallamme. Kaiken tämän jälkeen stressi tuli niin suureksi, että osteoporoosi puhkesi niin että jouduin kulkemaan rollaattorilla. Sairaalapelko on niin suuri, ettei minua saa sinne kuin tajuttomana. Siellä ei itse eikä omainen saa sanoa mielipidettään.

Omaishoitajan työ, jos sitä työksi voi sanoa. Sitä tekee vaikka siitä ei saisi senttiäkään, se on rakkautta. Jos joku asettuu esteeksi, se on sama kuin toisen omaisuuden anastaminen tai lapsen ryöstö. Tunnetaanko sairaalassa omaishoitajan tehtävää, se on eri kuin pelkkä omainen. Aikaisemminkin mieheni oli sairaalassa, kun pyysin että otan hänet kotiin. Sanottiin, että hän on niin monisairas, ette voi hoitaa häntä siitä syystä. Vastasin vaikka te pitäisitte häntä kuinka kauan, ette saa häntä terveemmäksi. Ei poistu diabetes, astma ei aivoinfarkti. Nämä sairaudet pahenevat, jos on ikävä ja mielipaha. Keliakia-ruokavalio on sairaalassa usein pettänyt. Sitten on luvattu kotiin ja näin mentiin monet vuodet hyväkuntoisena ja elämä hymyili. Nyt ei saanut edes keskustella.

Monesti olen itkenyt mitä pahaa minä olen tehnyt, kun näin kohdeltiin. Avioliittolupauksessakin sanotaan kunnes kuolemat teidät erottaa eikä kun sairaus tulee siiheen päättyy rakkaus. Kuolema on luonnollinen asia, tiedän sen, mutta kun hänellä ei ollut kipuja. Miksi piti kuolla sairaalassa, vainajalla ja omaishoitajalla oli sopimus että saa kuolla kotona. Jätettiin omaishoitajalle loppuiäksi ikuiset traumat.

Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa on käyty pitkät puhelut. Itsetuhoisuuskin on käynyt mielessä. Oma lääkäri suositteli masennuslääkkeitä. On väärin, että ensin otetaan läheinen pois eikä päästetä kotiin kuolemaan ja omaishoitajalle ollaan tekemässä samoin henkisellä tasolla. Ainoa taho, joka ymmärsi, oli Hiiden Omaishoitajat ry. He ovat antaneet apua, ovat ymmärtäneet omaishoitajien tilan. Miten tylysti voidaan kohdella ihmistä, joka tuntee potilaan tarpeet kaikilta osin ja olisi valmis antamaan apua sairaalassakin.

Eevi Väätäinen

Takaisin

Back To Top