skip to Main Content

28.4.2020 Vierailevan bloggaajan kynästä ajatuksia meille kaikille

Kyttääjästä tsemppaajaksi

Vaikea uskoa, että tätä koronakaranteenia on omalla kohdallani oikeasti kestänyt vasta rapiat kuusi viikkoa. Silloin olen siis viimeksi itse käynyt kaupassa tai apteekissa, tavannut lounailla tai iltapäiväkahveilla ystäviäni, yhteisistä uima-, kuntosali- tai kirjastokäynneistä puhumattakaan. Miten tämä tauko voikaan tuntua näin pitkältä ja loppumattamalta!?

Oudon ja osittain pysähtyneenkin jakson aikana olen huomannut mielialojeni vaihtuvan viikoittain, joskus jopa päivittäin. Alkuun ahdisti ja jopa pelotti! Tuntui, että tuo mysteerinen korona vaani minua omassa kodissanikin; kraanoissa, ovenkahvoissa, ruokapakkauksissa ja jopa iloisen punaisissa tomaateissa. Kerrostalon rappukäytävä muuttui mielikuvissani varsinaiseksi viruslingoksi, eikä hissiin voinut enää jalallaan astua. Opin uuden tavan avata ulko-oven ilman ihokosketusta mihinkään. Kuuntelin oven läpi ja kyttäsin ovisilmästä, koska rappu oli vapaa muista kulkijoista. Opin kulkemaan portaissa ilman, että pidin edes kaiteista kiinni. Aika pian tosin huomasin olevani koronaa suuremmassa vaarassa saada sydänkohtaus tai hissiin tottuneen kömpelyyteni vuoksi teloa raajani. Nyt kävelen raput rauhassa ja harkiten (mutta toki hengitystäni pidätellen ja kaulaliina suun edessä) silläkin uhalla, että joku koronaa levittävistä naapureistani ehtii suihkaista ovestaan samaan rappuun. Olen siis myös epäluuloinen ja päättänyt jokaisen naapurini olevan ilmiselvää tartuttaja-ainesta.

Ahdistuksen huomattuani vähensin uutisten katsomista ja lukemista. Kyllä maailman ja oman maan tilanteesta info kantautuu minunkin silmiini ja korviini ilman, että tunnin välein seuraan tilannetta telkusta, radiosta tai netistä. Arkeni alkoikin sujua paremmin ja opin jopa nauttimaan ylellisestä ajastani kotona. Nyt oli aikaa kotitöissä puuhasteluun enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Ihme kyllä, en mitään järisyttävää kuitenkaan saanut aikaiseksi. Osaan näköjään entiseen tapaan karanteenissakin siirtää asioita seuraavaan päivään! Yhä suuremmiksi aikasyöpöiksi ovat osoittautuneet lukuisat puhelut ja viestit ystäville, tuttaville ja sukulaisille, muiden ihmisten ohjaus ja neuvonta puhelimessa, netissä ja joskus jopa turvavälin takaa kasvotusten kaduilla. Muiden arki tuli osaksi omaa arkea noin vaan, huomaamatta. Oli kiva auttaa, koska jotkin asiat sujuivat itseltä helpommin kuin toisilta ja nyt oli kerrankin aikaa pysähtyä! Naapurit ovat varmasti ymmällään, kun poikkeuksellisesti pysähdyn pihallakin juttelemaan, enkä vain heipat sanottuani ryntää autooni ja aja pois.

Seuraava mielialavaihe olikin sitten seuraus tästä auttamisen halusta. Suuri turhautuminen ja jopa ärtyneisyys siitä, kun apua ei haluta ottaa vastaan. Ei kelpaa edes maksuton asiointiapu, ei tarvita kauppakäyntejä eikä apteekkiapua, kun kerran iästä ja riskiryhmään kuulumisesta huolimatta pärjätään itse! On aina totuttu pärjäämään. Piste. Yhtäkkiä muodostui kaksi sakkia: ne, jotka tarvitsivat apua, noudattivat ohjeita ja ottivat sitä mielellään vastaan ja ne, jotka kokivat itsensä selviytyjiksi, eivätkä tarjouksesta huolimatta huolineet apua. Ja tässä onkin se suuri vaara! Olemme saaneet aikaan kaksi ryhmää; osa jo asettelee ansaitusti sulkaa hattuunsa sen vuoksi, että ovat onnistuneet noudattamaan ohjeita ja kärvistellen pärjänneet korona-arkensa mitä vaikeimmissa tilanteissa. Samanaikaisesti he katkeroituvat niille, jotka katsovat olevansa kaikkien suositusten ja ohjeistusten ulkopuolella. Olemme vaarallisella tiellä, jos muutumme toistemme kyttääjiksi ja korttelipoliiseiksi! Ja maksamme liian suuren hinnan, jos ajaudumme koronan vuoksi yhä syvempään vastakkainasetteluun. Sitä tuovat jo lomautukset, sairastumiset, työttömyys ja huono-osaisuus, emme siis tarvitse tätä asenneilmapiirin törmäilyä nyt emmekä tulevaisuudessa.

Siksi painotankin, varsinkin itselleni (!), mutta vinkkaan myös muille: vaikka tilanne onkin ahdistava, turhauttava ja joillekin jopa erittäin vaikea, me selviämme tästä vain yhdessä, yhteistyöllä ja hyvällä yhteishengellä. Vaikka jokaisella meistä on paljonkin negatiivista kommentoitavaa, huonoja palvelukokemuksia, ikäviä sattumuksia ja joillakin ihan liian suuri taakka kannettavana, yritetään jaksaa ja nostaa esille ne pienetkin hyvät asiat elämässämme. Palautteen antamisen, asioiden paremmalle tolalle saattamisen ja liikkumis-, kokoontumis- ja muiden rajoitusten purkamisen aika tulee vielä! Mitä paremmin jaksamme ja tsemppaamme, sitä nopeammin me tästä selviämme.

Voin vain kuvitella, miten arvokkaalta tavallinen arki taas joskus tuntuu. Ainakin kaksi ensimmäistä päivää. Sitten voidaan taas kytätä ja arvostella ihan kaikkia ja kaikkea, minä ja muut. Koska olemme ihmisiä! Nyt katsomme ulos ja iloitsemme yhdessä siitä, että korona ei ole vienyt meiltä kevättä! Hyvää vapun ja kevään aikaa.

Nimimerkki “Aikansa kutakin”

Takaisin

Back To Top