skip to Main Content

26.5.2020 Saaran tarina – omaishoitaja vuosimallia 1949

#OmaishoitoKoskettaaJokaista #Omaishoitoyhteisö

NIINPÄ NIIN ELÄMÄ SE HEITTELEE ❤️

Minä – kuka minä olen?
Olen 71v nainen, vaimo, puolisoni omaishoitaja, aikuisten lasteni äiti ja neljän ihanan lapsenlapsen mummi. Nuorin lapsenlapseni sanoo aina: ”mumma, ihana minun ikioma mummani” ja kieputtaa minun hiuksiani hänen pienten sormiensa ympärille. Kyllä se sydäntä lämmittää.

Aikoinaan olin työelämässä aktiivinen toimija, matkustelin työtehtävissäni sekä vapaa-aikana olin intohimoinen vapaa-ajan urheilija, voisipa sanoa jopa minun olleeni urheiluaktiivi. Iltaisin töiden jälkeen viihdyin myös rakastamani puutarhan lumoissa istutellen siellä erilaisia kukkia ja pensaita, sekä sen puuhailun lomassa välillä kiiruhdin paikallisen urheiluseuran kokouksiin tai leivoin milloin mitäkin mokkapaloja, pullaa lapsieni koululeirien kustannusten kattamiseksi. Elämä rullasi ja oli kiireistä, suunnittelimme puolisoni kanssa eläkepäiviä. Miten lasten aikuistuttua lähtisimme matkustelemaan tai jatkaisimme yhteisen pihamme laittoa – meidän intohimomme äärellä, sitten kun meillä olisi aikaa enemmän.

Niin se elämä heittelee…. minusta on tullut myös omaishoitaja vuosien saatossa. Puolisollani diagnosoitiin muistisairaus juuri pari vuotta hänen eläkkeelle jäämisensä jälkeen. Kyllä se aika koetteli meitä, epäilyjä muistin heikkenemisestä oli jo ollut pari vuotta ennen diagnoosia, mutta eihän sitä kukaan äänen tohtinut sanoa. Enemmin jopa peiteltiin muistamattomuutta, tavaroiden löytymistä hassuistakin paikoista ja olihan siinä kaikkea muutakin.

Muistisairaus on kulkenut omaa polkuaan, edennyt ja minusta on tullut entistä enemmän puolisoni omaishoitaja. Nykyään keskustelut puolisoni kanssa ovat aika yksipuolisia, hän ei enää puhu eikä pysty toimimaan oikeastaan yhtään yksin. Ulkona ei yksin oleskelu enää onnistu. Hän tarvitsee minua.
Entinen työtoverini kysyi puhelimessa yksi päivä, että millaista on olla omaishoitaja ja miten siihen voi valmistautua? En osannut vastata, olin sanaton. Välillä olen kiitollinen jokaisesta yhteisestä päivästä puolisoni kanssa, välillä tunteet saavat vallan ja toivoisin, että elämäni olisi ihan jotain muuta. Koen ajoittain negatiivisiakin tunteita ja inhoakin puolisoani, aviomiestäni kohtaan. Miksi juuri meille, olisimmeko voineet tehdä jotain toisin.

Olen usein pohtinut, että onko minulla vaihtoehtoja? Olen niin monena iltana ja aamuna tuskaillut kipuilevan selkäni kanssa puolisoani suihkuttaen ja samoja asioita toistellut kenties sen sadatta kertaa. Lapset sanoivat viime käynnillä, että äiti sinullahan on tosi pitkät hermot, kun jaksat toistella samoja asioita useita kertoja ja et hermostu ollenkaan. Niin se taitaa olla, olen oppinut uusia taitoja.

Olen kuullut usealta taholta, että joskus on aika luovuttaa, se on helpommin sanottu, kuin tehty. Olen kokenut sen jopa loukkaavana, mutta minulle on sanottu, että sen ääneen sanominen on tärkeää. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinulle sanottaisiin vuosikymmenten yhteisten avioliittovuosien jälkeen: luovuta.

Korona-aika on kyllä laittanut meidät tosi koville, omaishoidon vapaat on pitämättä. Meillä oli haaveena löytää unelmien hoivakoti lyhytaikaisjaksoille, sitä ei kokeiluista huolimatta vielä ehditty löytää. Korona aikana alkuun hoivapaikat menivät kiinni melkein peräperään omaishoidon vapaiden osalta, ja nyt muutaman avauduttua puolisoni ehkä pääsisi jonnekin kesän aikana, kuulin sellaista, onkohan se totta.En tiedä mitä tästä ajattelen, Kuulin myös, että puolisoni joutuisi siellä olemaan neljän seinän sisällä omassa huoneessaan lukittuna, eikä saisi osallistua yhteisiin aktiviteetteihin kuin vain ulkoiluun. Riski on kuulemma suuri. Se tuntuu minusta, kuin säilöön laittaisin oman mieheni, kauhistuttaa ajatus puolisostani lukitussa huoneessa. Onko se vain huhupuhetta vai totta, sitä kummastelen, minulle sanottiin että uskallanko sanoa tämän ääneen – kyllä.

Minulla on siis kaikki omaishoidon vapaat pitämättä vuoden alusta alkaen, taitaa olla 15 vuorokautta yhteensä. En kyllä tiedä uskaltaisinko laittaa puolisoani noihin hoivakoteihin, en tiedä, kauhistuttaa vielä ainakin koko ajatus. Pelottaa.
Minulta on kyllä useaan otteeseen kysytty, kuinka minä jaksan? En jaksa enää niin hyvin, jaksaisitteko te 24/7 viikosta toiseen – mutta onko vaihtoehtoja. Kotihoitoa tarjottiin avuksi, mutta mihin, ei siitä ole meille apuja, pari kertaa kokeiltiin ja koin, että siitä oli vain enemmän työtä minulle. Odottelua ja päivän rytmien aikatauluttamista. Nämä aikataulut muistisairaan avun tarpeelle ei kulje ihan kotihoidon aikataulujen mukaan. Meillä saatetaan nousta ylös jo klo 6.00 yhtenä päivänä ja siinä tilanteessa ei auta sanoa puolisolleni, että pötkötellään vielä pari tuntia ja odotellaan kotihoidon saapumista. Niin ja tuo hintapolitiikkakin oli myös turhan tyyris sen palvelun suhteen. Siihen ei riittänyt omaishoidon tuki eikä eläkkeensaajan hoitotukikaan – vaan omasta pussista olisi vielä pitänyt euroja laittaa peliin. Olenko kenties ymmärrystä vailla, minä omaishoitajana saan kuukaudessa verojen jälkeen puolisoni hoidosta noin 420€/kk eli tuntihinnaksi taitaa tulla reilusti alle euro kuukaudessa. Kyllä halvalla menee minun antama hoiva. Näin se yhteiskunta vissiin toimii. Olen korvaamaton, mutta arvoni on aika matala. Pelkästään kotihoidon turvin ei puolisoni pystyisi yksin asumaan omassa kodissaan.

Mistä haaveilen? Kaipaan hetken, omaa aikaa, hiljaisuutta. Istuskelua kampaamossa, hierontaa ja kupin kahvia. Luonnon ääniä, veden liplatusta, kenties uppoutumista kirjan äärelle ja hetkiä vain itseni kanssa. Ehkä se hetki tulee joskus. Puolisolleni toivon kodinomaista hoivakotia omaishoidon vapaiden ajalle, uskon ja tiedän että hänkin toivoo samaa. Kotiin tuotava palvelu ei auta meitä, sen minä kyllä tiedän. Tiedän, että jossain on mahdollista saada yksilöllistä hoitoa ja huolenpitoa puolisolleni, hänen kotiin palaamista sieltä hyvässä kunnossa ja avointa viestintää. Sellaisesta paikkaa voimme vain vielä unelmoida. Jaksamme nyt, jaksamme huomenna ja sitten kun tulee se hetki, että voimat uupuvat, on toisenlaisten päätöksien aika. Minä olen nyt vaimo, omaishoitaja vuonna 2020 ja olen siitä ylpeä.

Saara omaishoitaja vuosimallia 1949

Takaisin

Back To Top